''Miten tuutte pärjäämään? Onko se kamalaa olla erossa niin kauan toisesta? Miten luulet että teidän käy, kun lähdet vaihtoon? Miltä tuntuu lähteä ja jättää toinen Suomeen? Miten voit vain lähteä? Mitä sun poikaystävä ajattelee tästä ? Onko se vaikeaa? Miten pidätte yhteyttä ja kuinka usein?''
''If you are never apart, you'll never really know how strong your love is.''
Osa teistä varmasti tietää, että elän parisuhteessa ja ajattelin kirjotella vähän ajatuksia miten parisuhde toimii vaihdoin aikana. Kaikki siis ihan omia kokemuksia ja omia mielipiteitä, joten en voi kenellekkään antaa mitään tiettyä avainta tän toimivuuteen. Tosiaan, kyllä mä hänet matkalaukkuun olisin pakannut jos se olisi vain ollut mahdollista, mutta vastaus siihen oli tietysti ei. Noita yllä olevia kysymyksiä oon kuullut monien suusta ennen vaihtoa ja myöskin sen aikana. En vieläkään välttämättä osaa vastata kaikkiin kysymyksiin. Tietysti se oli vaikeaa. Jättää toinen Suomen maankamaralle ja itse ottaa suuri hyppäys ''tuntemattomaan''. Ja siinä vaiheessa ei vielä edes tiennyt mitä tulemaan pitää, miten se normaali elämä muuttuu, kuinka paljon voidaan olla yhteyksissä jne. Kysymyksiä pyöri päässä enemmän kuin perhosia vatsassa. Muistan varmasti 30.8 perjantain kuin eilisen ja pitkään. Se oli varmasti yksi niistä elämän kamalimmista päivistä. Sanoin hyvästit poikaystävälle ja perheelle. Lentokentällä sen vasta oikeasti ymmärsi, että nyt on aika lähteä. Toisaalta tiesin että tämä on se päivä joka avaa uuden oven mun elämään. Lähden jonnekkin kauas, ihan yksin. Kaikki piti osata hoitaa itse (pakko myöntää, äitille tais tekstiviestejä mennä tähän tyyliin: ''mitä mä nyt teen?'', ''Entä nyt?'', ''En ymmärrä miks tää ei tunnista mun lippua, mitä nyt pitäis tehdä?'' joten ei ihan yksin kuitenkaan oltu, heh), uudessa paikassa ja
vieraalla kielellä. Voin jo nyt sanoa että eri kieli oli mulle suurin haaste, mutta eri postauksessa sitten lisää englannin kielestä. Matkalla päässä pyöri kysymys: ''tätähän mä tahdon, eikö niin?'' Lähteä viettämään vaihtarivuotta Amerikkaan, oppia uusi kulttuuri ja uusi kieli, saada uusia mahtavia kokemuksia ja varmasti uusia kavereita. Samalla mun mielessä kuitenkin pyöri: ''Onko tämä kaikki nyt tän arvoista?'' Jättää ne kaikki ihanat kaverit ja perhe Suomeen ja varsinkin se oma rakas poikaystävä. Siinä vaiheessa en osannut siihen kysymykseen vastata, silloin oli vain mentävä, ei ollut enää vaihtoehtoja. Kaikki oli vasta edessä, ja se pelotti.
Kun asiat alkoivat täällä kolahdella paikoilleen pystyi enemmän keskittymään skypettelemiseen ja tekstailemiseen ja tottui siihen miten asiat täällä puolella menee ja sen mukaan yrittää mahduttaa mahdollisia skype keskusteluita sinne kotiinpäin. Tekstiviestit meidän osalta jää oikeastaan vain kahteen aikaan päivässä: noin tunti aamulla ennenkuin menen kouluun ja tunti koulun jälkeen. Aikaero on nimittäin kahdeksan tuntia ja se tietysti vähän vaikeuttaa sitä, eniten kuitenkin koulun sääntö, koulupäivän aikana ei saa käyttää kännyköitä. Täällä ei kännyköitä oikeasti tarkoittaa EI, jos opettaja näkee sulla kännykän se otetaan pois ja saat vasta päivän päätteksi tai pahimmassa tapauksessa vasta monien päivien päästä. Tietysti viikonloput on sitten aivan erikseen mutta enhän mä tietenkään voi kännykkä kourassa kokoajan olla tekstaamassa tai ''en mä nyt voi kun mä skypetän''. Eli kyllähän kaikki muu menee edelle ja sitten sillä ylimääräisellä ajalla keskitytään skypettelemiseen enemmän. Eli olihan se aikamoinen muutos siihen mihin mä olin tottunut.
''Distance is not an obstacle, but it's a beautiful reminder of how strong true love can be.''
Tulihan sitä tietysti mietittyä että mikä mahtaisi olla se kaikkein paras ratkaisu tälle suhteelle tän vaihtovuoden ajaksi. Ajatuksina oli niin eroa ja taukoa ja yhtenä ajatuksena tietysti että yritetään pysyä yhdessä koko se pitkä, melkein 300 päivää. Ja siihen me lopulta sitten päädyttiinkin. Yksi suuri osa päätöstä tais olla oman serkun kokemukset täysin samasta asiasta, mutta niinkuin hän sanoi eise välttämättä kaikilla toimi, mutta heillä ainakin onnistui. Tuntui kuin ois ottanut ison riskin omassa elämässä kun sen päätöksen teki ja se tuntui että miljoona päivää on vielä edessä kun tänne saavuin. Päivälaskurit tais näyttää juuri melkein sitä 300 päivää, ja mä vain toivoin että kaikki menee hyvin.
''Distance means so little when someone means so much.''
Eihän tämä ole helppoa ollut, yrittää pitää suhdetta yllä ja samaan aikaan yrittää nauttia sun vuodesta täällä. Joskus sitä tulee myös ajattelleeksi oiskohan vuodesta saanut enemmän irti kun ei elä parisuhteessa samanaikaisesti. Ja niitäkin päiviä tulee kun ei oikein tiedä mitä enää tekisi. Varmasti on ollut meille molemmille vaikeat, reilut seitsemän kuukautta mutta myös opettavaiset. Vielä on siis edessä noin 70 päivää, ja voin sanoa että se on reilusti voiton puolella niistä kolminumeroisista luvuista. Ikävältä ei siis todellakaan olla vältytty, kyllähän se on pitkä aika mutta näistä kokemuksista mitä itselläni on tähän mennessä voin sanoa että sen saa toimimaan jos molemmat niin tahtoo. Voin kiittää vain aivan valtavasti ihanaa poikaystävääni kärsivällisyydestä ja siitä että hän todellakin jaksaa siellä kotona kuunnella kaikkea sitä mitä mä käyn läpi täällä. Tietysti myös kaikkia kavereita jotka on muo kuunnellet ja auttaneet asian kanssa!
Tällä kertaa vähän epänormaalia tekstiä minulta, en yleensä näin henkilohtaisista asioista mielelläni postaile, mutta aattelin että ehkä jotakuta voi kiinnostaa ja ehkä ihan mukavaa vaihtelua niihin tavallisiin teksteihin.
''I can not wait for the day to reach your arms. To finally make it. To be with you. To able to feel you. To able to touch you and kiss you, and just sit next to you. I can not wait for the day to see you, face to face. I can not wait to be there, with you, side by side, looking at the sky or even the ceiling of a room but just lying there, next to each other just at hands distance.''
Kuvat We Heart It
